”Det Österbottniska folkhemmet”

By Heidi Keskitalo 10.3.2018

Olen mukana hankkeessa nimeltä ”Det Österbottniska folkhemmet” joka alkoi syksyllä 2016.

Hanke on Vaasan Taito Loftetin järjestämä ja se tarkoitus on kehittää yrittäjien tuotteita, niiden markkinoita ja brandiä. Hankeen lopputulema on koemarkkinoida tuotteita kansainvälisellä markkinapaikalla: Saksan Tendence -messuilla kesä- heinäkuun vaihteessa 2018.

Tämä projekti on ollut kaikkiaan hieno matka. Se on ollut kokeiluja, luentoja, epätoivoa, turhautumista, onnistumisia ja loistosuorituksia. Päällimmäisenä mieleen on juuri nyt jäänyt paikallishistorian löytyminen ja esiin tuominen. Tätä historiaa ei ole vielä koskaan aiemmin kirjoitettu yhteen artikkeliin. Uskon kuitenkin, että tämäkin pala historiaa tullaan vielä joskus kirjoittamaan kansien väliin vieläkin laajemmassa mittakaavassa. Sen mitä minä löysin, kerron nyt…

 

Pietarsaaren Kaupungin museo

Vierailu Pietarsaaren kaupungin museossa

Kirkas ja kirpsakka helmikuinen aamupäivä kävelin Fabriikilta 400:n metrin matkan keskustaan päin Pietarsaaren kaupungin museolle. Museo itsessään on kaunis hohtavan valkoinen kivirakennus. Museon kanslian ovi, jykevä puine ovi, laittoi pysähtymään ja ihastelemaan sen kauneutta.
Sisällä kansliassa minua odotti Museonjohtaja Carola Sundqvist ja Arkistovastaava Jan Ehnvall. Olin sopinut tapaamisen edellisenä päivänä etsiäkseni tietoa Pietarsaaressa toimineesta pitsitehtaasta.
Pöydällä minua odotti 4 todella paksua mallikirjaa erilaisia pitsejä. Tehtaan toiminnasta tuli yhtäkkiä käsin kosketeltavaa ja todellista.

Pitsien mallikirjat

Pitsimalleja

Anders Lassfolk perusti Pietarsaaren pitsitehtaan 1911. Purmolta kotoisin oleva insinööri muutti Pietarsaareen vuonna 1906 ja osti vapaana olevan tontin keskustan tuntumasta. Siihen rakennettiin yli 80 vuotta toiminnassa ollut pitsi ja nauha tehdas. Ennen muuttoaan Pietarsaareen hän teki töitä maatilalla ja oli hän ehtinyt pyörittää Limonaditehdastakin.

Lassfolkilla 1960-luvulla

Pitsikoneet hän hankki tehtaaseen Saksasta ja merkiltään ne olivat ”Gustav Krenzler”. Anders oli taitava jäljittelemään valmiita pitsejä. Hän osasi tutkia pitsit läpikotaisin ja tehdä päätelmät mikä lanka ylittää minkäkin langan ja missä kohtaa lankojen pitää tehdä millainenkin solmu näyttääkseen kauniilta pitsiltä. Ensimmäiset pitsit olivatkin siis jäljitelmiä ehkäpä Saksasta tuoduista pitseistä. Pian hän oppi varioimaan lankojen solmuja ja tekemään näin omia muunnelmia pitsikuvioista. Pelkkä lankojen laskeminen ei pitsin suunnitteluun riittänyt, vaan hän osasi laskea myös ”työohjeen” pitsikoneelle, eli reikäkortin joka ohjaa koneen työstämistä. Ja jos joskus olet kokeillut kirjoneuleen tekemistä neulekoneella, ymmärrät mitä reikäkortti suunnilleen voi tehdä. Paitsi että näissä pitsikoneissa oli yhdessä koneessa 48 lankaa! Ja suuremmissa pitsikoneissa 96 lankaa! Aika moinen määrä ohuita lankoja laskettavaksi. Insinööreillekin haastetta reikäkorttien suunnitteluun toi vielä se, että jos puuvillalangalle tehtyä reikäkorttia käytti silkille, tuli pelkkää sotkua! Puuvillalle ja silkille oli omat reikäkorttinsa siksi, että lanka on kierretty eri päin, mikä vaikuttaa pitsin valmistumiseen. Huh huh. Nyt meni pää ihan sekaisin.

Kuvan oikeassa reunassa näkyy reikäkortti joka ohjaa lankojen solmeilua pitsissä.

20-luvulla Lassfolkilla työskenteli 80 työntekijää ja 1950 –luvulla (joka oli teollisuuden kulta-aikaa Pietarsaaressa) jo 200 työntekijää. 60-luvulla Lassfolkilla oli kaikkiaan 600 pitsi- ja nauhakonetta ja ne tuottivat yhteensä 20 miljoonaa metriä pitsiä ja nauhaa joka vuosi! Nauha olisi yhtenäisenä riittänyt puoleen väliin maapallon (40 075km) ympärystä joka vuosi!

 

Työ oli hyvin naisvaltaista ja miehet usein työskentelivät muilla teollisuuden aloilla, kuten paperi teollisuudessa. Yksi nainen hoiti useimmiten 10 pitsikoneen toiminnan. Koneet olivat itsessään suuri, valtavan painavia ja hirmuisen öljyisiä. Öljyä suihkittiinkin vähän joka puolelle, etteivät ne jumiutuisi ja hidastaisi näin työtä. Ihme ja kumma, valmis pitsi tuli kuitenkin koneesta ihan puhtaan valkoisena. Kun pitsikoneessa lankarullien läpimitta oli n.8 cm, kone kävi enää 15 minuuttia ja kaikki lanka oli valmistunut pitsiksi. Se tarkoitti että piti olla kiireellä vaihtamassa uudet lankarullat.

Tehdassalit olivat valoisia ja avaria.

Lassfolkilla oli satoja omia pitsimalleja. Kapeimmat oli alle 1cm leveitä kun leveimmät oli jopa n. 15 cm levyisiä. Suurin osa oli valkoisia pitsejä, mutta viimeisinä aikoina valmistettiin myös muita värejä ja jopa mustaa pitsiä oli kaksi mallia noissa mallikirjoissa.

 

Mallikirjoja selatessa vastaani tuli useita sellaisia malleja joita olen vuosien varrella työstänyt kukkaroiksi ja etenkin pienimpään malliini kolikonkukkaroksi. Nyt nämä tehdasvalmisteiset pitsit saivat minun silmissä ihan uudenlaisen merkityksen, kun niillekin löytyi historia.

 

Käyttämistäni pitseistä löytyi hyvin samankaltaisia pitsejä kuin mallikirjoita.

Lassfolk tuli tunnetuksi pitseistä ja niistä se tunnetaan edelleen. Kuminauhojen tullessa Suomeen, myös Lassfolk alkoi valmistaa niitä. Tuotanto painottuikin loppuvuosina enemmän kuminauhoihin, kengännauhoihin ja muihin nauhoihin. Pitsi oli menettänyt merkityksensä ja tehasvalmisteisten pitsien aikakausi oli päättymässä. Muoti ja trendit vaihtuivat ja Lassfolkilta vähennettiin työntekijöitä ja koneita. Tehdas oli toiminnassa yli 80 vuotta ja sitä johti kolme sukupolvea Lassfolkeja. 1992 Tehdas suljettiin kokonaan. Nauhanvalmistuskoneet myyntiin Inka Oy.lle ja Vanhat ja silloin arvottomiksi lasketut upeat pitsikoneet tuhottiin. Pietarsaaren Museolla on varastossa vain yksi pitsikone, siinä on kaikki tarvittavat osat kiinni aina lankarulliin asti. Vain moottori pitää yhdistää. Ja silloin kun kone käynnistetään, se käy vain 15 minuuttia kunnes langat loppuvat. Ja pelkäänpä, että silloin loppuu Pietarsaaresta myös tietotaito vaihtaa koneeseen uudet lankarullat. Sitä historiallista hetkeä haluaisin olla katsomassa. Voi mistähän saisi tuollaisen pitsikoneen omaan autotalliin raksuttamaan minulle ihka omaa pitsiä!

Öljyllä valelluista koneista syntyi puhtaan valkoista pitsiä.

 

Pitsitehtaan, eli rakennuksen tarina jatkuu vaikka pitsitehdas on lopettanut toiminnan. Tehtaan pienentäessä omaa toimintaa, tiloihin muutti monenlaisia toimijoita. Siellä toimi bändien treenitiloja, kuntosali, suuri kangaskauppa lopulta myös Ammattioppilaitos ja Ammattikorkeakoulu. Muuttaessani Pietarsaareen opiskelemaan kävin kouluni juurikin tämän rakennuksen tiloissa. Tämä neljäkerroksinen kivirakennus oli tuohon aikaan sisätiloiltaan vain osaksi kunnostettu. Toisessa päässä taloa saattoi vielä hyvin aistia vanhan pitsitehtaan tunnelman. Rakennus oli hyvin valoisa isoine ikkunoineen, mutta myös kylmä ja vetoisa talviaikaan. Remontoimattomassa päässä lattioilla oli valtavan suuria öljyläikkiä jotka aina vain uudestaan sotkivat kaiken mikä lattialle sattui putoamaan.

Lassfolk 1936

Lassfolk, nykyinen Campus Allegro 2018

 

Pitsit ovat kuuluneet elämääni kaiken aikaa. Kotona äitini teki nyplättyjä pitsejä, solmeiluja ja neuleita, tätini oli kova virkkaamaan ja neulomaan. Mummoni teki paljon kirjonta, merkkaus ja hardangelkirjontatöitä. Ja niinhän se usein on, että se mitä näkee koko ajan ja mikä on tuttua, tavallista ja arkipäiväistä, sen valmistamisen taitoa ja kauneutta ei osaa arvostaa ennen kuin saa katsoa sitä tarpeeksi etäältä. Meitä on opetettu olemaan vaatimattomia myös käsityötaidoissamme. Se mallin meille on tullut perittynä vuosikymmenien jopa satojen takaa. Nyt näen, kuinka korkealaatuinen käsityötaito Suomessa on kuihtumassa ja siksikin uskallan olla ylpeä omista taidoistani. Haluan nostaa tätä arkipäiväiseksi tulleen taidon arvostamista ja kiittää kaikista saamistamme opeista.

Lähtiessäni museolta olin täynnä innostusta ja tunnetta että kuulun tänne ja tekemään juuri tätä työtä. Ihan vain muistin virkistämiseksi kävin vielä kurkkaamassa korttelin päässä sijaitsevaa entistä Lassfolkin pitsitehdas rakennusta. Tänä päivänä se on osa täysin kunnostettua modernia Campusaluetta. Lassfolkin historia elää silti talossa vielä selvästi.




Käsityökortteli